Se, joka sanoi, että nuoren koiran menetys on rankkaa, valehteli. Ei sana rankka kuvaa edes promillea siitä tyhjyydestä, ikävästä, katkeruudesta, ennen kaikkea surusta. Kuitenkin onneksi on nuo nelijalkaiset jotka potkivat eteenpäin ja tuovat uutta täytettä ja iloa elämään. Laumassa on uusi suuri sydän, rakas Esko, joka tuntui kuin tarkoitetun meille. Koska tämän blogin alkuperäisistä rakkaistani ei periaatteessa tässä muodossaan ole enää kumpaakaan jäljellä : Nita asuu pakosti vanhemmillani kun siitä ei terveytensä ja pelkojensa takia kerrostalokoiraa tule ja Aada seuraa enkelinä mukanamme, on aika avata uusi blogi ajasta jälkeen elämäni helvetillisimmän päivän, uusista tavoitteista, treeneistä, aikeista ja ystävistä.

Siispä päivittäkääpä suosikeihinne (siellähän ehdottomasti olemme?! :D): http://islaesko.vuodatus.net

Aappa, vapaa! Anna mennä vaan niin lujaa kuin pääset!

Minun maailmani loppu. Ei ole enää kysyttävää, miksi Aada ontuu.

En saa tuota kuvaa isommaksi. Vasen lonkka on mennyt tosi onnettomaan kuntoon vain vuodessa viime kuvista. Rikko on vain edennyt ja tuollaisia teräviä paloja ilmestynyt selkeästi ylös ja alas, mä en saa edes niiden nimiä mieleeni. Mä kerron tämän vain, koska mä toivon että niin moni lukee tämän ettei kukaan kysy jos juuri silloin on väärä hetki vastata.

Oksettaa ja päässä surraa ajatuksia. Kuka tästä lähin nukkuu mun kainalossa peiton alla kun tulee painajainen. Kuka tästä lähin saunoo meidän saunassa meidän kanssa. Kuka tästä lähin tuo kupin varovasti etuhampailla syliin jos on nälkä. Kuka tästä lähin tuo oikein turvallisen olon lenkillä. Kuka tästä lähin juoksee lujaa, niin lujaa, ettei kukaan ennen, ja katsoo suoraan muhun ja ihan varmasti samalla nauraa. Kenen korvia mä tästä lähin silitän juuri sillä tietyllä tavalla juuresta kärkeen. Ja miten mä voin elää Sen Hetken jälkeen kun sohvassa näkyy sen karvoja, kaapissa on sen tavarat, treenikamppeet. Mitä jos mä en enää muista, miltä se tuntuu kainalossa. Sen sileää, pehmeää karvaa, hassua nenä-äänivinkumista, nopeaa vedenlitkimistä tai nuolaisua poskelle.

Aappa ei ole ollut koira, se on ollut Persoona, erikoinen, huvittava, kaikista hienoin, ja kaikin puolin terveyttään lukuunottamatta mun unelma. Juuri nyt se on vielä tässä, se nukkuu pää mun sylissä ja mä puren huulta etten huolestuttaisi sitä. Mun sisällä on ihan tyhjää. Eilen oli vielä toivoa. Tänään ei ole mitään jäljellä, vain matavat tunnit kohti väistämätöntä.

Ei ole malin elämää lenkkeillä remmissä ettei tule kipeäksi. Ettei pääse treenaamaan ja rasittamaan päätään ja kroppaansa kunnolla. Eikä varsinkaan puremaan, tai juoksemaan niin lujaa kuin jaloista lähtee pitkin metsiä kieli poskella vahvana ja terveenä.

Silti. Rakas. Ethän menisi vielä. 

Miten pystyn enää tässä ajassa, ennen Sitä Hetkeä, hemmottelemaan sitä niiden kymmenen vuoden edestä, joita me emme saaneetkaan. 

Mikset voi olla aina tässä. Rakas.

Isla on taas jäljestellyt, harjoitellut siinä kulmia ja saanut haastetta ja minä oon osaltani myös haastanut itseni parempaan ohjaukseen ja kas, pikkusininen toimii taas kuten pitikin. Asiasta on oikein videotodistekin nyt, kiitos jälleen kerran keponi Jyrin! Alussa näkyy se hösääminen kun mä ohjaan huonosti ja Isla pyrkii liian innokkaaseen tilaan, jälki itsessään on aika helppo ja kovasti namitettu kun olosuhteet on muuten haastavat: kuuma, kuiva ja vielä voimakas tuuli. Yhdessä kohdassa osittain mun avustuksella koiraparalle tulee pikkuinen hukka, mutta katsokaa miten hieenosti se selvittää sen itse. Noista kuppien tyhjentämisistä, Isla on pitkän aikaa malttanut syödä maaten, nyt pyrki taas seisaalleen mutta kyllä mä haluan vaatia sen siltä maassa kun se tuntuu vaikuttavan koko työskentelyyn ja rauhoittaa pientä innokasta kakaraa. Ja sitten en vaadi kumminkaan, voi morjens mitä sekoilua. Onneks koira on pätevä siinä missä minä en. Siinä selitystä, sitten se video:

Ja yksi kuva tältä päivältä, mamman metallinoutokoira <3 Huvittavaa kun toi kapula on mun mielestä hillittömän pieni niin tuon pikkukoiran pään vieressä sekin näyttää noin hurjan suurelta..

Aadalla on huomenna aika lonkkakuville ja tutkimuksiin. Taitaa tulla uneton yö.

...kulkee työttömän matka koirineen. Okei, työttömyyttä on takana kaksi päivää ja lähetettyjä työhakemuksia 22222, mutta harmittaahan tämä kun pitää olla niin aktiivinen luonne ettei oikein osaisi vaan olla. NYT alkaa meidän intensiivipeltojälkeily lumentuloon asti noiden koirien kanssa, läheskään ei ole 5krt viikossa -tavoite täyttynyt tänä kesänä.

Koirathan tästä työttömyydestä on saaneet kärsiä kun mulla on pakko olla jotain tekemistä koko ajan ja ne on aina sopivasti läsnä. Erityisesti Isla, koska olen yhä varonut Aapan jalkaa vaikka se ei ole näkynytkään ontuvan koko viikolla. Isllale olen mielissäni opettanut liikkeestä maahanmenon kunnolla loppuun, seisomisen (tarvii käsiavun yhä), luoksetuloa niin että kepo pitää ja otan sen eteen ennen palkkaamista, noutoa (kulkee hyvin kapula suussa ja puree enimmäkseen oikein siihen vaikka luonnostaan sillä on selvästi pyrkimys huonoon otteeseen ja löysään pitoon, vaadin aina hyvän ennen palkkaa ja teen paljon sitä että heilutan ja vedän kapulaa ennen palkkaamista) ja avon kaukoja. Ja pieniä paikkispätkiä. Siis kaikkea ei todellakaan kerralla mutta päivän mittaan pikkuisia pentupätkiä ja iltaisin kupilla totta kai.

Jälkeä ollaan ajeltu, mutta Isla on väärässä tilassa enkä saa sitä oikeaan. Se on liian itsevarma ja liian hektinen. Näyttää siltä, miltä monet metsäjälkikoirat. Haluan sen hännän alas ja menon rauhallisemmaksi. Se kyllä jäljestää nenä varmasti maassa ja selvittää serpentiinit sun muut, mutta silti se ei keskity sillä tavalla kuin sen pitäisi. Vika on luultavasti täysin minun koska makkararuuduissahan se työskenteli kuten tahdoinkin. Pitäisi päästä pian kouluttajamme silmien alle, mutta en tiedä koska se käytännössä sitten on mahdollista. Olen palautellut kovasti nameja jäljelle ja äsken huomasin positiivisen tuloksen kun muutin vähän ohjaustapaani sekä ajoin ensimmäisen kulmaharjoittelujäljen sillä tyylillä että Isla ajaa jäljestä "yli" jolla aikaa laitan viimeiseen askeleeseen namin. Ehkä tällainen tarkkuuden vaatiminen auttaa ainakin siihen, että se alkaa kokea että jälki ei ehkä olekaan niin piece of cake aina vaan kannattaa tosiaan seurata mitä siinä tapahtuu. Aadalla se ainakin toimi, samoin oman ohjaustapani selkeyttäminen. Tiedän ohjaavani Islaa heikosti jäljellä ja todellakin pitäisi petrata, samalla varmaan parantuisi sen työskentelykin huomattavasti enemmän siihen suuntaan kuin peltojäljellä tulisi. 

Aada on jäljellä vaan niin ihana <3 Se on juuri oikeassa tilassa ja se niin kovin tykkää. Ajoin sillä tänään 220-askeleisen jäljen, 3 kulmaa, 5 esinettä, viimeiseltä ruoka. Kulmissa taas pientä epätarkkuutta ja viimeisellä jopa pieni hukka, syytän sit että ei olla hetkeen jäljestettykään kun ollaan tehty niin intensiivisesti tokoa ja unohdettu taas kaikki muu. Enkä ole uskaltanut ajatellakaan mahdollisesti kipeänä sen vientiä jäljelle ettei vaan liitä siihen enää mitään negatiivista. Valvovaa silmää mekin kaivattaisiin, toivottavasti saadaan pian.

Islasta muuta: olen onnistunut tosi hyvin sen vastaehdollistamiskoulutuksessa. Pyöräilijöiden ja useimpien tarhoissa haukkuvien koirien kohdalla se tarjoaa jo heti kontaktin ja myös pitää sitä, kuten olen varmaan selittänytkin, mutta tänään lisäksi se tarjosi sen niin komeasti että vierestä lentoon lehahtaneet isot linnut saivat lehahtaa rauhassa eikä elettäkään mennä perään vaan tulla minun luokseni ja siitähän tuli hyvä lelupalkka. :) Hauskaa kun tuon kanssa voi kukkahattuilla näin. Haastaa ja opettaa kouluttajaa ihan toisella lailla kuin aiempi yksinkertaisempi "rankaise jos se ei tottele, palkkaa kun se tekee oikein" -systeemi, jota pidän malin kanssa ainoana järjellisenä yhäkin kaikkien turvallisuuden kannalta. Islassa viettejä on niin paljon vähemmän vaikka sinänsä mukavasti onkin, jahtaa lelua missä vaan ja tykkää saalistaa, että sen kanssa on turvallista harjoitella muuta. Tuossa pohdin että se ei ole vielä lainkaan tarvinnut pakkoa luoksetuloon, koska olen vaatinut siltä aluksi vain helpoissa tilanteissa (vaikeammissa on helppoa kutsua luokse 100% varmasti luoksetuleva Aada, jonka perässä Isla on lenkeillä varjona) ja myöhemmin vastaehdollistanut sen näköjään jokseenkin hyvin. Onko hattuni kukka varmasti suorassa?

Islaa ahdisti kun minä törkeä yritin vaivihkaa siirtää sen jalkaa.. Tosi kiva, se on ollut tommonen ihme ahdistuja viime aikoina. Toivon ja en toivo että se johtuu hormoneista. Ei ole kiva että koira ei kestä minkäänlaista koskemista pahoittamatta mieltään. 

Kuvista kiitti armas keponi Jyri
Ai niin. Toi vaaleanpunainen joka jossain kuvista näkyy, on pannasta... Todistetusti lenkkeilemme sateella. Mielenkiintoista on vain se että kyseessä on oranssi Hurtta-panta, eikä pinkki. :P

Nyt on kyllä maalimankirjat niin sekasin että saatte tulla pelastamaan mut täältä! Eläinsuojelu, lastensuojelu, suojelukoiriensuojelu, mikä vaan mutta tulkaa ja nopeasti! Mun oli pakko ottaa emännän läppäri sillä aikaa kun se katkeamattoman ahkerasti raataa töissä.

Ensinnäkin. Mun iltaruoka on ollu kahden viikon sisään ainakin kahdesti melkeen tunnin myöhässä. Ei siis jälkeä, ei mitään, mut on vaan unohdettu, toisen kerran melkeen 45 minuutiksi! Olen joutunut kantaa kuppia huolissaan syliin ja huolehtia omasta pärjäämisestäni, siis minä, pieni koira, yksin välinpitämättömässä maailmassa. Pelaahan se palvelu kun sen kupin vie syliin asti, mutta siis jättäähän tuo arpia sieluun. Saati se, että tässä saa ryhtyä neuvokkaammaksikin. Ihmiset kattoivat jotain mölyisää leffaa ja mässäsivät sipsiä enkä mä saanut mitään kuten en ikinä saa (mun elämä on niin kovaa), joten jouduin yrittää solmia kauppaa talouspaperinpalalla. Se jostain syystä sai ihmiset nauramaan vaikka maksaahan ne paperinpalalla itekin vaikka mitä ja poiki mulle ihan säälittävän pienen murusen sipsiä loistavasta yrityksestä, mutta vain kerran. Niin törkeetä, toinen raataa hiki hatussa kertoakseen NÄLÄSTÄÄN.

Järkyttävintä viime yönä oli se, että mut yritettiin palelluttaa hengiltä. Oli aikanaan tuskaista hyväksyä että ne ei huoli omaa perheenjäsentään enää muuton jälkeen sänkyyn vaikka perustelikin ties millä kepon lievillä alkeerioilla sitä ettei halua ottaa riskejä (naurettavaa minusta kun se ei ikinä ees tuhise tukkoisesti), mutta siis minut jonka kunniatehtävä on ollut huolehtia siitä että jokainen kalliilla valuutalla ostettu tyyny tulee joka yö käyttöön mun hörökorvieni alla, minut ne hylkäsivät kuin koiran. Helteillähän meillä oli kuuma ja uusi puolentonnin sohva vältti selän alla yötkin erityisesti kun kerran nukkuessani maustoin sen perusteellisesti rentoutuessani mun anaalirauhasnesteillä niin on vähän kotoisammat tuoksut.
Välttihän se kohtelu kesän, niin. Mutta nyt on kylmä. Niin kylmä, että mun piti yöllä rynkyttää porttia kunnes joku ärähti jotain kerta kaikkisen toistamatonta. Mun, joka on maailman kiltein koira eikä koskaan kehtaa aiheuttaa meteliä varsinkaan öisin vaikka olisi kupla otsassa. Sitten mä mietin hetken hiljaa kunnes laskin 1, 2, 3 ja hops, pomppasin portin yli ja suorinta tietä sänkyyn peiton alle turvaan pakkaselta joka muualla talossa vallitsi takuulla hengenvaarallisissa lukemissa. Siinä oli kuulemma jo sen verran yritystä ettei ihmiset väsyksissään jaksaneet edes viedä mua pois vaan mä huolehdin taas kaikki sängyn tyynyt ovelasti pääni alle ja koisasin selälläni aamuun asti. Dog's gotta do what dog's gotta do, you know.

Mä oon oikeesti sitä mieltä ettei musta huolehdita enää ollenkaan. Hakisko mut joku pois ja antais rakkautta ja ruokaa ja lämpöä. Vaikka Malibusta vois tulla. Mä vaan pakkaan mun lehmävinkulelun niin mä oon valmis.

t. Aada

P.S. Emäntä kuulemma sekoaa näihin mun luovuuksiin jos mulla on vielä enemmän saikkua edessä, kuulemma mä en kerta kaikkiaan voi olla JOTENKIN käyttämättä jatkuvasti kroppaani. Tiiä mitä se sillä tarkottaa, viimeöistä tuskin ainakaan? Totta kai mun piti hypätä portin yli kun oli elämä kyseessä?

Ollin Oppivuodet on joku horror kirja josta mulla on traumoja lapsuusiältä. Näitä traumoja nyt työstin tässä otsikossa, u see. Ripottelin myös mielipuolisesti kaikkia kuvia pitkin tekstiä, kiitos aadoista Heidi K ja isloista KePo.

Meidän elämä on keskittynyt aika paljon Islaan kuluneina aikoina. Syitä on monia, yksi että Aada on ontunut... Se on ihan levolla nyt viikon loppuun (siis voi paska oikeesti kun sunnuntaina on koe ja viime sunnuntaina ois ollu kans :/), puruja tmv. ei tehdä ennenkun kuvataan lonkat. Jos se ontuu vielä levonkin jälkeen niin mennään lääkäriin ainakin muuta selvittämään, lonkat kuvataan varmaan kuun lopussa sit kun sitä ennen olisi vielä yksi koe (riippuen toki että jos ontuu tosiaan noin pahasti niin sitten perutaan loppuvuoden kokeet ja kuvataan heti) ja sitä ennen ei tehdä mitään fyysisesti kauhean kuormittavaa. Että heippa vaan IPO-koe tältäkin vuotta, ei ois ees haluttu eihän! Ja jälkikokeet ja melkeen kaikki, ei todellakaan tehdä mitään hyppyjä ton kanssa. Yhteen FH-jälkikokeeseen yritin soitella läpi tunnin soittoajan, taisin paha ihminen aloittaa pari minsaa etuajassakin, niin mulle ei vastattu ollenkaan.. Välillä oli varattu ja välillä meni vastaajaan. Että eipä sit. Ei ois toki sinnekään haluttu, lol joku koiraharrastus.

Oli se kivaa.

Se ontuminen on tullut kyllä uniin viime yöt. Pelottaa niin paljon että se onkin rikki. En kestä jos se on, tuo pallonaama on mun elämän tärkein asia. Miten siitä ikinä pääsee yli jos se onkin nyt sitten mäsänä. Pakko vaan kliseisesti elää päivä kerrallaan siihen asti ja toivoa parasta, jos se onkin joku nyrjähdys ja lepo auttaa. Ei siis varmaan tarvitse mainita että jalka on toki tutkittu joka valossa kauttaaltaan läpi.

Eikä me nyt tällasta ainakaan haluttais tehdä, ehei, koirakin on niin onnellinen kun kroppa ei anna tehdä tämmöstä silminnähden ikävää toimintaa..

Ja kun se ruutukin viimein loksahti.

Islan kanssa tuota tekemistä riittää ja se on fyysisesti ainakin terve (näin tietty pitäis koputella raivokkaasti puuta ennen luustokuvia). Niinpä ollaan työstetty sille seuraamista (sillä on imutuksesta peräisin tapa yrittää tökkiä kättä joten mun käsi on koukussa ja siitä hiljaksiin lasken sen alemmas kun oppii tavasta pois), jossa kaikki suunnat ja käännökset toimii. Lukuunottamatta sitä, että peruutusaskelissa se pyrkii peruuttamaan istualtaan ja jotenkin sille on fyysisesti mahdollista loikata metri taaksepäin istuvassa asennossa ja sitten ihmetyksissään hakea paikka sivulta uudestaan...? Eli siis suomeksi sanoen peruuttaminen on välillä vähän rätkimistä, mutta kaikki askelsiirtymät ja muu seuraaminen ihan kivaa. Kovin pitkää pätkää ei olla tehty, varmaan 10-15 askelta max., ja siitä näkee että se on kyllä to-del-la häiriöherkkä, vaikka motivaatio onkin lievästi sanottuna kova evään perään. Mä en yhtään tykkää, täytyy vaan pitää tosi stabiili ympäristö kunnes näyttää siltä että siltä viitsii alkaa vaatia kontaktin ettei opeta sille mitään tommosta pälyilyä eli ei yhtään kertaa enää noita, kiitos, vaan niin hyvin suunniteltuja treenejä paikkoineen että ei pääse opettamaan virheellistä suoritustapaa.

Jäävien seisomisen ja maahanmenon harjoittelu sivulla kulkien ollaan aloitettu ja maahanmenossa nyt ei paljon sanomista olekaan. Seisomisessa käsiapu vielä pois (tuntuu että se tulkitsee tällä hetkellä käsiavullisen tarkoittavan seiso ja käsiavuttoman tarkoittavan maahan eli täytyy pian saada käsiapu seisomsiesta pois että saa sen kuuntelemaan ääntä eikä kroppaa).
Luoksetuloja ollaan tehty niin että appari pitää ja mä ohjaan sivulle, nice.
Noudon opetin joutessani. Ensin lelulla ja nyt koitin metallilla kun isä teki ehkä maailman hienoimman pikku metallinoutokapulan meille! Ollaan ennenkin koitettu pitoja leikillä ja lusikoillahan tuon kanssa on leikitty pennusta saakka joten se oli ihan piece of cake. Eka Isla koitti väittää että metsku on niin ällö ettei voi ottaa suuhun, mutta kun neuvottelimme ruokakupin äärellä asiasta, ahneus voitti jälleen kerran ja mulla olikin nopeasti metallia iloisesti pitävä ja alempaa (kädestä tosin vielä) nostava bortsulapsi.
Sivulletuloa mun on pakko hehkuttaa, se on hirmu nopea ja käyttää takaosaa oikein hyvin.
Paikallamakuuharjoituksia ollaan tehty ihan muutaman sekunnin ajalla, 15 laskin tänään. Niin että olen edessä ja sellaisia että käyn kauempana ja Isla odottaa maassa eli samalla myös liikkeestä maahan loppuosan harjoittelua. Haluan edetä rauhassa, koska Islalla on tuo ärsyttävä tapa alkaa piipata turhautuessaan. Pitää kasvattaa rauhassa sen uskoa siihen että palkka tulee ettei mulla ole paikkiksissa piippaajaa sitten myöhemmin kun näyttää olevan aika vaikea tapa karsia pois mitä oon seurannut, näistä omista ei onneksi yksikään sitä (vielä....) tee.
Tunnaria koitettiin pitkästä aikaa kentällä ja se ei ainakaan siellä toiminut, tein siis tollo liian vaikean harjoituksen kun koira oli liian innokkaassa tilassa suhteessa siihen että paikkakin oli uusi. Kun on tehty matalassa vireessä kotona niin tuskin osaakaan korkeassa vireessä häiriössä, sherlock. Nyt en ole viittinyt edes koittaa mitään hajuerottelujuttuja ettei ala sotkea noutoon kun sitä ollaan hinkattu päivittäin. Ehkä me ei ihan vielä sinne voihin mennä että ei oo vielä ihan niin kiire..
Pitää muuten huomenna koittaa ottaa jonkunlainen tokotreenivideo Islasta ja laittaa tänne jos kehtaa.

Islan kanssa myös arki on muuttunut kivemmaksi. Vihdoin ja viimein otettiin avon kanssa itseämme ja toisiamme niskasta kiinni ja opetettiin siltä vasten hyppiminen pois. Lisäksi Isla ohittaa kaikenmaailman pyöräilijät sun muut jo aika napakassa kontaktissa minuun, tähän asti se on vaan vilkaissut ja sen jälkeen kyllä unohtanut vastaantulijat mutta kun se kerran nykyään haluaa tarjota seuraamista läpi ohituksen niin okei.. Mähän olen opettanut ihan naksuttelemalla sille noita ohituksia kun se on niin adhd-eläin että se ei tunnu voivan vain ignoorata vastaantulijoita. Koirien ohituksesta sillä ei ole vielä hajuakaan kun niitä tulee niin vähän vastaan. Yksi ihan sairana ärsyttävä uusi tapa sillä on se, että kun se ennen on noutajamaisesti kanniskellut sukkia, niin nykyään se kantaa ne jonnekin ja pureskelee ne rikki... Mä kun unohtelen sukkiani aina jonnekin tai kylppärin oven auki niin että toi pääsee likapyykkikorille, niin mulla ei ihan valehtelematta ole kohta yksiäkään parillisia sukkia....
Yksi tosi harmi juttu siinä on se, että se pelkää ihan hillittömästi liukkaita ja portaita ja liukkaita portaita. Ei ollut mikään kiva yllätys kun kerrostalossa olisi tarkoitus tulevaisuudessa elää. Täytyy koittaa ensi kerralla jonnekin mennessä laittaa sille tassuihin coca colaa, se kuulemma helpottaa luikastelua ja näin liikkumista. Nitahan pelkää liukkaita myös, mutta sillä se hitsin spondyloosi ja lonkkavika takuulla tekee osansa.

Isla on myös leikkinyt useankin koiran kanssa viime aikoina, mm. belgitervun ja parin muun bortsun. Se puhuu mainiosti koiraa ja näkee kyllä miten paljon mukavampaa bortsuleikki on siitä malileikkiin verrattuna.
Ihmisenkin kanssa Isla on syttynyt ihan toisella lailla leikkimään, se vetää lelua kiihkeänä ja tarjoaakin sitä takaisin hyppäämällä. Kun se voittaa, se kantaa hetken häntä tötteröllä. Hassu koira, mä jo luulin ettei se opikaan ja yhtäkkiä leikki on maailman parasta!

-

Aada on heti lomille jäätyään alkanut vain harrastaa tuhoamista... Ollaan me senkin kanssa tehty lähinnä pieniä arkielämän temppuja, mutta sellainen kunnon reeni on vähänä kun en keksi oikein paljon mitään missä se ei itseään rasittaisi kun se on erittäin hyvä tekemään kaiken kropallaan sata lasissa. Jotain näyttäis olevan parempi keksiä kun tunnin lenkki Islan kanssa oli jo poikinut ympäriinsä silputun kirjekuoren (jonka sisältämä lasku tosin onneksi oli turvassa toisessa paikassa..). Harmi kun en enää ole lukiossa, olisin voinut aloittaa kotitehtäviä ja jättää ne sohvalle sen jäädessä yksin ja testata, meneekö perinteinen selitys läpi. Että söi se koira ne tehtävät, oikeasti. 
Jälkeä ollaan ajettu ja pidän kovasti siitä, siellä toimii nyt (kop kop) oikeastaan kaikki ,niin kulmat, suorat kuin esineet - ja ennen kaikkea motivaatio. Janatreenejäkin tehtiin tuossa vähäsen ja nostaa hyvin jäljen kauempaakin. Liian laiska peltojälkeilijä olen tosin ollut, myönnän sen. Kun ei koskaan ole pellolle seuraa niin se lähtö on aina hiukan nihkeämpi kuin se voisi olla. Seli.

P.s. Jos en huomenna ole käynyt peltojäljellä niin mut saa käydä heittämässä sinne niskapersotteella, anyone..

Käytiin Islan kanssa huviksemme pentunäyttelyssä Helsingissä eilen. Ilmoitin sen sinne aikanaan kuvitellen, että muutamme Tampereelle pikemmin kuin se tapahtuikaan, mutta sattuipa ystäville muuttoviikonloppu Jyväskylästä ihan Helsingin kylkeen, joten päätimme mennä paikalle sittenkin samalla auttamaan muutossa. Reissuhan lähti jo tässä ihan hanurilleen. Ensinnäkin, nukuttiin pommiin ja myöhästyttiin tunti kavereiden auttamisesta. Meille ei myöskään mahtunut mihinkään koirien näyttelyhäkki, joka on siis pirun iso metallihäkki, koska auto oli täynnä muuttokamaa. Eli koirat remmissä ihan koko ajan näyttelypaikalla, jesh. Sitten lauantaina jäi huoltoasemalla suojaamatta kaikessa tohinassa koirien ruuat ja Isla, joka on mun eka koira joka varastaa autossa ruokaa kun ihmiset poistuvat paikalta, tietysti ryöväsi kaiken evään minkä löysi ja se oli vielä Aadan. Pullea, onnellinen bc tulosti ihan jäätävästi vielä seuraavana päivänä - myös näyttelykehässä, JES. Se käyttäytyi treenimäärään nähden (evvk joku näyttely ja silleen) muuten ihan kivasti mun kanssa ja veinkin sen itse vaikka toisin sekin tarkoitettiin. Se kun ei malttanut yhtään pysyä ravilla kaverin kanssa, mun kanssa se jaksoi ehkä vähän paremmin leikkiä asiallista, joten päätin kuitenkin kokeilla. Isla olikin PN2 kera ihan piristävän arvostelun: 
"6kk vanha narttupentu, jolla sopivat mittasuhteet. Hyvät pään mittasuhteet, mutta kallo-osa on vielä kovin pyöreä. Hyvä purenta. Tasapainoiset kulmaukset. Oikeanmallinen rintakehä. Hyvä selkälinja liikkeessä. Oikea askelpituus. Esiintyy iloisesti." (=pomppii kuin kahjo kenguru? :D)

Ei noi näyttelyt ole kyllä yhtään mun paikka. Huonotuulisia, kireitä ihmisiä, kiire, töykeitä ihmisiä ja muutenkin niin paska ilmapiiri kuten muistelinkin jo silloin vuonna 2007 olleen kun viimeksi käytiin Nitan kanssa. 

Nita tosiaan kävi tänään isttne lonkkakuvilla, kun se on ollut niin vaikean näköinen viime ajat. Ihan sieltä sitä löytyi kuin arvelinkin ja Nitalle määrättiin pitkävaikutteinen kipulääke. Seurataan sen vaikutuksia. Lonkkiin kehittyneen nivelrikon lisäksi Nitan selästä löytyi spondyloosimuutoksia eli uusi piristävä lisä meidän koirien terveysongelmakokoelmaan :(

Ekat on -09 vertailun vuoksi ja perässä tämänpäiväiset. Äkäisesti sinne on rikkoa vaan kehittynyt, mutta näkeehän sen koirasta. :(

Selkä. Silloittunut ja silloittuva kohta.

Pelkäsin ihan tosissani että Nitan tuomio on selvä, niin kurjan näköinen se on ollut. Jäljelläolevista  viikoista? kuukausista? vuosista? täytyy olla jokaisesta kiitollinen. Ehkä voin sentään tarjota Nitalle laatua keston sijaan, koska pitkää, tervettä elämää en pysty sille enää lupaamaan. Harrastuksista (ja blogin kirjoittelusta samalla, keskittyyhän tämä juuri siihen harrastus- eikä arkielämäpuoleen) Nitan sentään älysin vetää jo keväällä pois, mutta aktivointia pitäisi lisätä sille, se puoli on jäänyt vähän liian vähälle viime aikoina kun tuo kiltti suuri musta niin mielellään vain köllähtää sohvan nurkkaan katsomaan seurana telkkaria. Tästä lähtien lupaan, rakas mustani, tarjota sinulle parasta mitä minulla on niin kauan kuin saan nauttia seurastasi, joka on vain niin ainutlaatuista. Samalla lupaan, että kun taas näen silmissäsi sen katseen jolla minua katsot nyt, teen sen, mitä kukaan koiranomistaja ei tahdo tehdä, mutta joka väistämättä on joskus edessä. Siihen asti rukoillaan ja toivotaan että kipulääkkeet toimivat. Taas itkettää..

Treenailuista enemmän myöhemmin, mutta ollaan me treenattu ja huomenna on kokeenomainen EVL-treeni Aapalle jos vaan ehdin millään treeneihin kun on taas kerran niitä vtun ylitöitä. Ja löydetty muuten erinomainen hiekkakuoppa ihan läheltä!

Nyt ollaan treenailtu taas tosi innolla. Ajattelin pistää Aapelin oikein kokeeseen asti, sillä sillä sujuu nyt ruutukin kuten kuuluu. Ainoa liike joka vaatii hiomista, eli ahkeraa selkärankaanpainamista, on nyt tällä hetkellä ohjattu, jossa Aada ei ole yhtä mieltä merkille pysähtymisen tarpeellisuudesta. Siihen toiminee ihan sama asia kuin ruutuunkin lopulta, eli mustavalkoinen mutta lempeä vaatiminen. Palkkaan Aapelin aina merkiltä namilla ja jätän odottamaan lähetystä (ja merkille ei pääse ennenkuin hakee sen katseellaan ja katsoo sitä eikä ruutua), mutta ruudussa on sitten parempi palkka. Eli merkki=hallintaa. Samalla reseptillä se ohjattukin tuntuu loksahtavan mukavasti. Nythän tilanne on:

1. Istuminen ryhmässä: tosi hyvä, kokeessa arvelisin että 10
2. Paikallamakuu: ihan hyvä, muuten priima mutta joskus pidemmillä ajoilla saattaa nuuskuttaa maata hieman tai olla tekemättä niin, kokeessa joku 8-10
3. Seuraaminen: ok, muuten erinomainen (priimaahan siitä ei tulekaan tuomareiden mielestä tiiviyden ja "palveluskoiramaisuuden" takia, mutta mulinexi alkanut taas väliin pienesti vuotaa :( Ehdottomalla mustavalkoisuudella kyllä pitäis asettua muutamassa päivässä kuten ennenkin, kun tiedän mistä johtuu, kokeessa joku 7-9
4. Zeta: erinomainen jos pitää nassunsa kiinni ^, jäävien kuuntelussa on ihastuttavan huolellinen ja ne ovat nopeat ja tarkat, kokeessa ehkä joku 8-10 riippuen mitä tuomari tykkää seuraamisesta
5. Luoksetulo: tosi hyvä, kokeessa arvelisin että 9-10
6. Ruutu: tosi hyvä, kokeessa voisi hyvinkin tulla joku 9-10
7. Ohjattu: vaatii kertaamista, koska heiluu asteikolla 0-9. hyvä ettei mälvää, mutta vaatii huolellisuutta ja hallintaa rätkimisen sijaan! 
8. Hyppymetsku: tosi hyvä, voisin tosin ennen koetta työstää tiiviyden pois, luoksetulossahan sitä ei enää ole, sen sai hyvällä neuvolla pois kahdessa treenikerrassa joten ihan omaa typeryyttä jos en saa itteäni niskasta kiinni sitä asian parissa, 8-9
9. Tunnari: tosi hyvä, muuten ei mitään mutta pitää vielä ottaa vieraampien hajulla kun avo on yleensä ollut apparina viime ajat, ja tässä sama tiiviys kuin noudoissa yleensäkin, 8-9
10. Kaukot: hyvät, luistaneet mielettömän hyvin treeneissä, ainoa toisinaan epäonnistuva vaihto on m-i jossa etenee välillä hieman (eli kertailuakertailua ennen koetta!). Toimivat myös korkeassa vireessä mainiosti, 8-10

Otin muutaman videon mutta Aada on ahkeralla treenillä edennyt jo niistäkin niin hyvin (vaadin merkin ottamisen huolellisemmin ja kertasin sitä jonkin aikaa), että nykyhetkeä ne eivät vastaa merkin osalta enää vaikka uusia ovatkin:
Tunnari (ja edestä salamana palkalle):

Merkiltä ruutuun palkalle:


Ohjattu (ja edestä taas salamana palkalle):

Aada paineili yhdessä vaiheessa Islasta ihan hirveästi, sitä se sen laamailu oli. Olin yhteydessä tuttuun eläinlääkäriasemaankin, mutta sieltä ongelmat diagnosoitiin henkisen laadun jutuiksi. Ja tosiaan, heti kun Isla alkoi kitistä (se vinkuu kun Aada treenaa, haukkuminen on melkein poissa mutta se hiton kitinä...), Aada alkoi luimuilla. Opetin sille käskyn korvat -> höristimet nousevat pystyyn ja katsekontakti palaa luimuiluvälttelyn sijaan -> yksinkertainen Aappa relaa ja keskittyy taas tekemiseen. Liian yksinkertaista ollakseen totta? Nope. Onneksi. Tänään treenattiin pitkästä aikaa niin että Islakin oli mukana kentän reunassa kiinni auton sijaan, eikä kitinä erityisemmin enää näyttänyt häiritsevän Aadaa vaan se oli oma itsensä.
Niin ja siis toi kitinä on siksi niin paha, että mä olen kieltänyt Islaa ja sitä ei herkkä malinoissiparka kestä, joten Aada on luonut mielessään kaavion kitisevä Isla -> ärtsy ohjaaja -> paha.

Ollaan tosiaan treenailtu ihan kaikenlaista EVL-juttua kertaillen ja syventäen Aadan kanssa. Sitten ollaan käyty puruissa ja nitkahdettu hallintatreeneissä aimo annos eteenpäin, samoin löysillä haukkuminen toimii paremmin ja paremmin ja piilonkierto ok. Kaikkineen paketti ihan jees. Jäljelläkin käytiin ja se toimi paineetta ja hyvin, kun en ota Islaa rääkymään autoon etten tee paskapainetta sinne taas.

Isla-Iippanan kanssa ollaan leikitty, tehty kokeeksi kaukoja (ja huomattu että se osaa luonnostaan kaikki vaihdot puhtaasti, voi bortsu...), vähän otettu touchia noutokapulaan, harjoiteltu tunnarissa taas hajuerottelua ja siinäkään ei ole valittamista, osaa, muistuteltu kosketusalustaa (osaa), kertailtu sivulletuloa (ei osaa ilman käsiapua, mistähän meidän siis pitäis malttaa lähteä....) ja muka tuntuu että sen kanssa ei tehdä mitään järkevää. Ja tietty jäljestetty läpi kesän. Heinäkin on taas ajettu joten homma maistuu mansikalta kun voi hyödyntää muutakin kuin pellonreunaa. Välillä on nameja kovasti pois, välillä koko jälki namitettuna motivaatiojälkien merkeissä. Purkeilla maahanmenoa ollaan työstetty pikkupurkeilla jäljen varrella ja pitäisi jossain vaiheessa (voi kyllä mennä talven hiljaisempaan kauteen) harjoitella myös jälkiesineiden ilmaisu. Keppejä en toistaiseksi ajattelekaan, Isla on näyttänyt kyntensä FH-koirana moneen kertaan pentujälkiensä perusteella joten odotan siltä siellä paljon, ja mua todella mietityttää että jääkö se muutenkin pk-esteiden suorittamista vaativiin liikkeiseen liian pieneksi. Se on jotain 42cm korkea ja kumminkin täyttää 7kk tässä kuussa, vaikka ei tosin onneksi ole vielä juossut ja on hirveän lapsellinen muutenkin että kai tää stressi on hitusen turhaa. Eipähän tosin olis mun eka ns. monipuolinen pk-koira, josta ei ihan sitä taas tullutkaan.. Mutta onhan meillä toki silloinkin FH ja toko, joissa Isla on takuulla mahtava eikä se taskurakettia minun silmissäni huononna.

Koirien kanssa ollaan myös uiskenneltu ja siitäkös nuo tykkäävät, Aadakin ui aina vaan reippaammin.

Hitto toi kuva on fail kun yritin saada sitä vähemmän ylivalottuneeksi. No tuolta se näyttää anyway. Siro, pikkuinen ja sininen.